Olin matkustellut paljon 2000-luvun alkupuolella eri Euroopan kaupungeissa ja nähnyt paljon katutaidetta monenlaisissa ympäristöissä ja ilmenemismuodoissa. En toki silloin katutaidetta erityisesti seurannut tai arvioinut, vaan se oli vain osa suurkaupunkien ilmettä. Erityisen vaikutuksen oli kuitenkin tehnyt Berliini. Minulla ei ollut itselläni taustaa graffitimaalauksesta ja koko skene oli aika lailla tuntematon – toki olin Basso-lehteni lukenut ja Helsingin Stop Töhryille -kampanja oli tuttu.
Vuoden 2011 huhtikuussa tein ensimmäisen vedoksen ”Tuhannen katumaalauksen Oulusta”, eli ehdotuksesta tehdä Ouluun ympärivuotinen katutaidenäyttely alikulkuja ja betonipintoja hyödyntäen. Ajatus syntyi kävellessä silloisen asuinalueeni Intiön ympäristössä: lähistön alikuluissa vuorottelivat graffitimaalarit ja graffitinpoistajat ja lopputulos oli haaleaa värisotkua. Usein betonipintoja oli koristeltu kiireellä ja määrä korvaa laadun -hengellä erilaisilla yhden kannun suttauksilla. Pintoihin tulisi joka tapauksessa jotain – entäpä jos annettaisiin tilaa rauhassa ja luvan kanssa tehdylle taiteelle?
Tuhannen katumaalauksen Oulu -ehdotuksessa oli luonnosteltu malli varattavien ”taidepintojen”, eli luvallisten maalauspaikkojen, toimintaan sekä kaikille avoimiin seiniin. Sisältöä ei rajoitettu, mitä nyt seinien kaupallinen käyttö, eli mainostaminen, rajattiin pois. Kohteet koottaisiin verkossa löydettävään galleriaan. Sparrailin ehdotusta kavereiden ja tuttujen kanssa ja kävin esittelemässä sitä Oulun kaupungille muutamalle silloiselle kulttuuri- ja innovaatiohenkilölle. Vastaanotto oli positiivinen ja alkuperäiseen ideaan tuli lähinnä joitain viilauksia.
Oululainen Marko Anttila teki Linnansaareen maalauksen lepopäivää viettävästä Toripolliisista. Katutaiteen tunnetuin muoto oli harjaantumattomalle silmälle joskus vaikeasti tulkittava graffitimaalaus. Eri tekniikalla tehdyt teokset avasivat yleisölle katutaiteen muitakin tyylilajeja. Marko Anttila, 2014. Kuva: Marko Anttila.
Mutta sitten nousi seinä vastaan. Miten tällaista ideaa viedään eteenpäin, kuka siitä voi päättää ja miten se rahoitetaan? Selvää kuitenkin oli, että koska suurin osa kaupunkitilassa olevista alikuluista kuului Oulun kaupungille, tulisi lupa pintojen käyttöön saada sieltä. Ideaa ryhdyttiin hauduttelemaan ja välillä asia eteni, välillä ei. Kulttuuritoimen silloinen päällikkö Olli Rantala esitteli aktiivisesti ehdotusta eri tahoille kaupungin sisällä ja vaikka palaute olikin positiivista, oli eteneminen verkkaista. Toki itsellänikin oli muuta elämää ja alkuperäinen liekki asian toteutukseen kävi välillä lähellä sammumista.
Jonkinlaista uskonvahvistus kuitenkin sain, kun olin Brysselissä keväällä 2013 ja minulla oli lentoaikataulujen vuoksi yksi ylimääräinen päivä aikaa viettää kaupungissa. Kuljeskelin keskustassa ja kiinnitin huomioni valtaviin belgialaisia sarjakuvahahmoja esittäviin muraaleihin. Jossain törmäsin myös näistä muraaleista tehtyyn katutaidekarttaan, jossa opastettiin mistä mitäkin löytyi ja mitä reittiä kannatti kulkea. Seinän kokoiset muraaliteokset olivat vaikuttavia, sopivat kaupunkikuvaan ja sarjakuvakaupungin henkeen sekä muodostivat yhtenäisen taidekokonaisuuden hyvin belgialaisesta asiasta.
Avasin hankkeelle verkkosivuston kesällä 2013 ja laitoin hankkeen pääideat kaiken kansan luettavaksi. Avasin myös ilmoittautumisen, jossa sai liittyä hankkeeseen mukaan – millä tavalla tahansa. Tässä kohtaa sain myös rakennettua arvokkaan kontaktiverkoston eri tahoihin, jotka katutaiteen parissa Suomessa tuolloin toimivat. Erityisen paljon käytännön toiminnan suunnittelussa auttoi Pete ”Hende” Nieminen, joka jakoi omissa projekteissa oppimaansa. Myös Make Your Mark -gallerian Umut auttoi avainkysymyksissä eteenpäin sekä tarjoutui tukemaan hanketta edullisemmilla maaleilla. Lobbasin myös hanketta eri tahoille kokouksissa ja sähköpostilla sekä kävin kartoittamassa ja kuvaamassa listan potentiaalisista toteutuskohteista Oulun keskusta-alueella.
Kesän viimeisiä teoksia oli Henden Laanaojan varteen tekemä kalastaja. Tarkkaan katsomalla sillan alla näkyy myös mitä kalastaja on reissultaan hakemassa. Hende on edistänyt aktiivisesti katutaidekulttuuria ja tehnyt useita kantaaottavia teoksia eri puolille Suomea. Hende, 2014.
Ensimmäiset maalit seinään
Lopullisesti hommalle saatiin vihreää valoa vuoden 2014 alussa. Yhtenä ratkaistavana asiana oli ollut hankkeen järjestäjätaho, jossa oli vähän muna-kana -ongelmaa: kannattaisiko perustaa katutaideyhdistystä, jos mitään katutaidetta ei olisi lopulta mahdollista tehdä? Toisaalta hankkeelle piti jokin järjestäjätaho saada. Asia ratkaistiin niin, että katutaideprojekti perustettiin pilottihankkeeksi, jonka omistajana toimi Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelut. Tämä hanke sitten esiteltiin yhdyskuntalautakunnan kokouksessa ja siellä se myös hyväksyttiin. Pilottihanke oli kuitenkin käytännössä kuvaus prosessista sekä lista toteutuspaikoista – euroakaan rahaa sillä ei ollut. Hauskana detailina katutaidekohteiden toteuttamiseen edellytettiin hyväksyttyä tieturvakorttia, mutta palataan siihen vähän myöhemmin.
Vuoden 2014 maaliskuussa, melko tarkkaan kolme vuotta alkuperäisen suunnitelmapaperin synnystä, saatiin ensimmäiset spraykannut korkattua. Sain maaliskuun alussa verkostojeni kautta tietooni, että kaksi ruotsalaista katutaiteilijaa Stig Olav Tony ja Ruskig olisivat tulossa Ouluun. Prosessimalli ja luvat tekemiseen olivat olemassa ja tekijät aikoivat itse vastata kustannuksista, joten esteitä toteutukselle ei ollut. Maaliskuun lopussa sitten kokosimme taiteilijat ja tarvikkeet ja aloitimme maalaushommat. Jotain maagista siinä oli, kun kirkkaassa kevätauringossa maalattiin alikulun seinää autojen ajaessa ohitse. Laillinen muraalityö ylitti uutiskynnyksen ja paikalliset mediat tekivät siitä ja tekijöistä juttuja. Ruskig ei lopulta ehtinyt osallistua muraalin maalaukseen, mutta hänen kanssaan suunniteltiin alustavasti jo tulevaa kesää.
Uutiskynnyksen ylityttyä yhteydenottoja eri tahoilta alkoi tippua: siellä täällä oli kohteita, joiden pintaan haluttiin väriä. Vectorama oli yksi ensimmäisistä tilaajista ja heille toteutettiin varastokontteihin peliaiheisia graffiteja. Omana roolinani oli toimia eräänlaisena graffiti-fikserinä; tilaaja esitteli kohteen ja budjetin ja minä etsin kiinnostuneiden joukosta tekijät kohteelle.
Ensimmäisen muraalin valmistuttua törmättiin tuttuun probleemaan: rahaan. Kiinnostuneita tekijöitä oli sekä pilottihankkeelle luvattuja maalauspaikkoja, mutta ei rahaa. Tässä kohti Olli Rantala sai järjesteltyä opetusministeriöltä projektirahoitusta, jolla pilottia päästiin toteuttamaan. Tämä rahoitus aukaisi ns. kannut ja kesällä 2014 päästiin tosissaan hommiin. Korvaamattomaksi avuksi muodostui myös Osuuskunta Hasturia luotsanneen Sami Vuokilan apu, jolla saatiin projektille tili ja rekisteröity toimija.
Ruotsalaisen Ruskigin (Pärra Andreasson) maalaama tyttöhahmo. Tämän hahmon lisäksi seinälle ikuistettiin avoimen haun kautta löydetty oululainen nuori nainen, joka etsi töitä. Seinämaalaus toimi siten myös samalla työnhakuilmoituksena. Ruskig oli toteuttanut vastaavalla konseptilla teoksia aiemminkin ottaen kantaa nuorisotyöttömyyteen."
Aiemmin mainittu tieturvakortti tuli lopulta aika kovaan käyttöön ja syystä. Tieturvakortin suorittaneet on siis koulutettu turvalliseen työskentelyyn liikenneväylillä. Maalauskohteet sijaitsivat lähes aina auto- ja pyöräteiden varrella ja usein paikoissa, joissa ajettiin lujaa – vaikkapa pyörällä alikulkuun. Alikulut olivat myös pimeitä ja joskus myös ahtaita. Kohteiden turvallinen toteutus sekä jalankulkijoiden että taiteilijoiden kannalta tulikin tärkeäksi ja siihen saatiin Oulun kaupungin varikolta materiaaliapua aitojen ja varoituslaitteiden muodossa.
Uuden kohteen peruskuvio oli tämänkaltainen: etsin kohteelle joko tekijät tai tekijät ilmoittivat kiinnostuksensa ja etsin heille sopivan kohteen. Sen jälkeen tein tieturvasuunnitelman kohteelle ja ilmoitin joukolle erilaisia viranomaisia, että seuraavaksi maalataan täällä ja täällä ja tässä on suunnitelmat sekä tiedotteet asianomaisille. Sitten tilattiin materiaalit ja tekohetkenä haettiin katutaideaktivistien kanssa varikolta suoja-aidat ja tarvikkeet, rakennettiin kohdesuojaus ja päästettiin taiteilijat töihin. Kohteen valmistuttua tiedotetta medialle, kuvat kohteesta, loppusiivous ja aidat takaisin varikolle. Välillä aidat vain siirrettiin viereiselle työmaalle. Touko-heinäkuun 2014 aikana toteutettiin ehkä 10 muraalia, ja lisäksi toteutettiin työpajoja ja vapaita seiniä yleisölle avoimina.
Aiemmin mainitsemani Ruskigin kanssa oli tehty suunnitelmia ja ne saatiin elokuussa 2014 toteutukseen. Rahtikuittien perusteella tilasin pelkästään Make Your Markilta 87 kiloa spraymaalia. Tällöin toteutettiin omasta mielestäni ehkä alkuvaiheen ikonisimmat työt, kun ruotsalainen Ruskig, saksalainen Tasso ja tanskalainen Clean työstivät töitään Intiössä ja Pokkitörmän alikulussa. Tasson ”juoksevat hevoset” ylitti uutiskynnyksen sekä sai aikaan kansanvaelluksen kohteelle.
Saksalaisen Tasson tekemät juoksevat hevoset olivat yksi suosituimmista teoksista. Teokset toivat kesän katutaidetekemisen suuren yleisön tietoisuuteen. Tasso, 2014.
Jälleen oma osani oli toimia roudarina ja viedä taiteilijat sekä materiaalit aamulla työmaalle ja hakea illalla pois – käyden välillä itse töissä. Pokkitörmälle toteutettiin improvisoitu teos, kun siinä aiemmin ollutta muraalia oli ”paranneltu” ja se haluttiin uusia. Tasson ja Ruskigin ollessa maalaamassa uutta muraalia hoksasivat he, että heillä on yleisöä. Lyhyen jutustelun jälkeen paljastui, että yleisö oli juuri sama henkilö, joka oli aiempaa muraalia ”parannellut”. Syyksi hän sanoi sen, että muraali oli peittänyt alleen hänen mielestään klassisen graffitin. Yleisö kutsuttiin mukaan maalaamaan ja hän pääsi jättämään kädenjälkensä uuteen seinään.
Vuoden 2014 viimeiset työt tehtiin muistaakseni lokakuussa ja pakkastakin alkoi jo olla. Hende ja Kiss tekivät viimeiset muraalityöt. Omalta osaltani kesän roudaukset alkoivat jo painaa ja nolla-asteisessa sateessa maalikannuja kantaessani ajattelin, että eiköhän tämä ala riittää jo tälle vuodelle. Tätä päätöstä olen toisaalta harmitellut, sillä vielä yksi todella kova taiteilijavierailu oli sovittuna – vaikka laitetaan sen peruminen lopulta säiden piikkiin…
Katutaidetta pääsi vuoden 2014 aikana toteuttamaan arviolta 60–70 henkilöä itsenäisten teosten, työpajojen ja yhteisteosten muodossa. Teoksia tehtiin 12 paikkaan ja niihin toteutettiin 20 teosta tai teoskokonaisuutta. Katutaidehanke huomioitiin tuolloin myös Sata tekoa Oulusta -tunnustuksella. Tehdyistä kohteista toteutettiin myös verkkoon katutaidereitti, joka oli noin 10 kilometrin pituinen pyöräiltävä tutustumisretki Oulun uusiin katutaidekohteisiin.
Oulun ensimmäinen vapaa graffiseinä tuli Intiöön toukokuussa 2014 Anni Saviaron ja Antti Takalon aktiivisuuden ansiosta. Taiteiden yössä tarjottiin kaikille mahdollisuus tulla kokeilemaan luvan kanssa graffitimaalausta Intiön maalausseinälle. Nuorimmat osallistujat olivat tuolloin viisivuotiaita. Yleisesti kaikenlaiset työpajat ja avoimet maalausmahdollisuudet ovat aina olleet erittäin suosittuja.
Vuoden 2014 teoslista:
Paulaharjuntie: Writingmotor & Sofia, nimetön
Tuira: Nuorten ystävien työpaja
Oulun Energia Areena: Vectorama Street Art Battle
Mäntylä: MäPyn koppi
Pokkitörmä: Leijona & Karppi -teokset, Samuli Kontio & Saana Flink
Raatti: Samuli Kontio & Katja Iljana
Linnansaari: Miikka Metsäpelto, Sun is Shining
Linnansaari: Marko Anttila & Veera Komulainen, Toripolliisin lepopäivä
Vapaa seinä: Oululaisten yhteinen katutaideteos taiteiden yössä
Kivisydämen seinä: koululaisryhmä, Sovittu tasapeli
Värttö: Tasso, Clean & Ruskig
Pokkitörmä: Tasso, Clean, Ruskig & Flop
Paulaharjuntie: Writingmotor, Masshypnozizz
Ouluhallintie: Hende & Kiss: Catch a Fish, Oulus
Syksyn vaihtuessa talveen oli kesän kuittipinot ja kirjanpidot saatu selvitettyä ja tarvittavat raportit raapustettua. Hanke oli osoitettu toimivaksi ja oli aika aloittaa muodollisempi vaihe katutaidetyössä perustamalla yhdistys katutaiteen edistämiseen. Valmisteluiden jälkeen näin tapahtuikin maaliskuussa 2015. Yhdistyksen toiminta ja mitä sitten tapahtuikaan, jääköön kuitenkin toiseen tarinaan kerrottavaksi.
Loppusanat
Tässä oululaisen katutaiteen yhdessä kehitysvaiheessa olen tietoisesti kertonut asiasta omasta näkökulmastani. Taustalla on kuitenkin ollut suuri joukko katutaiteen ja elävän kaupunkikulttuurin ystäviä, jotka ovat matkalla auttaneet eri tavoin. Katutaiteen tekijöiden joukko oli tuolloin Suomessa pieni ja Oulussa vielä pienempi. Aktiiviset graffitimaalarit toimivat laillisten maalauspaikkojen puuttuessa vähintäänkin harmaalla alueella, elleivät suoraan laittomuuksien äärellä. Kansallisesti Helsingin Stop Töhryille oli aiheuttanut lukuisia surullisia tarinoita. Katutaiteen tekijöillä oli varsin perustellut syyt pitää matalaa profiilia. Toisaalta samalla voi sanoa, että tekemiselle oltiin myös omistautuneita, sillä varsin hyvin oli tiedossa mitä kiinni jäämisestä väärässä paikassa voisi seurata – jopa loppuiäksi.
Asioita on kuitenkin hankala viedä eteenpäin anonyyminä, jos pitää asioida virallisten tahojen kanssa. Siksi minulla oli alkuun ulkopuolisena mahdollisuus lähteä asioita edistämään. Tarvittiin henkilö palavereihin syömään pullaa ja tekemään papereita omalla allekirjoituksellaan. Tämän kokemuksen kautta tutustuin lukuisiin uusiin ihmisiin, vaikka osasta saatoin lopulta tietää vain nimimerkin, pseudonyymin tai hassun sähköpostiosoitteen. Toki ammatikseen taidetta tekevät käyttivät omaakin nimeään. Tämä ei asioiden edistämistä haitannut ja katutaiteen kanssa toimivat osoittautuivat voittopuolisesti oikein mukaviksi ihmisiksi. Toki on todettava, että oli graffitimaalareissa niitäkin, jotka eivät pitäneet luvallista taidetta ”oikeana” grattifitaiteena, ja siihenkin näkemykseen on perustelut olemassa.
Pokkitörmällä olleeseen maalaukseen oli alun perin kirjoitettu ytimekäs protestiviesti. Tämä protestiviesti sai Ruskigin käsissä uuden elämän ja päätyi osaksi uudistettua seinämaalausta. Kesän aikana tehtyjä teoksia sotkettiin ja ylimaalattiin jonkin verran. Ruskig, 2014.
Kuten hyvän pilotin luonteeseen kuuluukin, toimintamalli kehittyi, kun saatiin kokemuksia ja opittiin – välillä kantapäänkin kautta. Taide pidettiin vapaana ja seinille kokeiltiin eri ideoita ja tekniikoita. Parasta palautetta oli tuona kesänä, kun satunnaiset ohikulkijat pysähtyivät ihmettelemään seinien saamaa uutta väriä ja kertoivat iloisena näkemästään. Myöhemminkin olen myhäillyt tyytyväisenä itsekseni, kun vaikkapa somessa joku on yhtäkkiä löytänytkin kaupunkikuvasta jonkin kiinnostavan muraalin tai vaikkapa yksityiskohdan sellaisesta, tai on kertonut muuttaneensa pyöräilyreittiä siksi, että voi kulkea mahdollisimman monen muraalin ohitse.
Kritiikkiäkin tuli: joitakin teoksia sotkettiin tai jopa maalattiin kokonaan yli. Alan etikettiin kuuluu, että toisten tekemisiä ei aleta parantelemaan vaan tehdään reilusti päälle uutta. Tässä mielessä jonkin teoksen korvaantuminen jollain muulla oli odotettavaa ja hyväksyttävääkin. Samalla tavallahan hankekin maalasi usein jonkin olemassa olevan päälle. Päälle sotkeminen oli taas päälle sotkemista. Sen suurempaa debattia ei kuitenkaan käyty ja en osaa laajemmin kertoa mahdollisesta kritiikistä toisilta katutaidetoimijoilta. Mitään paraatimarssia ei katutaiteen eteneminen kuitenkaan ollut, vaan henkistä vastarintaa ilmeni edelleen, vaikka isot linjat ja päätökset oli jo tehty.
Katutaideprojektissa kokeiltiin myös erilaisia katutaiteen muotoja. Tässä Veera Komulaisen teoksessa (avustajana Esa Hiltunen) on yhdistetty eri tekniikoita Linnansaaren alikulussa. Veera Komulainen, 2014. Kuva: Veera Komulainen.
Projektin alussa ja usein sen aikana minulta kyseltiin, mikä on katutaidetta ja mikä ei. Valittaessa tekijöitä eri paikkoihin pidinkin tärkeänä, että en ala portinvartijaksi sen suhteen mitä tehdään ja millä tekniikalla, vaan keskityin enemmän suunnitelman toteutettavuuteen. Termistössä päädyin itse käyttämään termiä ”katutaide” sen suhteellisen neutraalin ja laajan merkityksen vuoksi, mutta kyllä katutaide pitää minusta sisällään sekä helposti lähestyttävät muraalit kuin tulkitsemisen vaivaa vaativat graffitit ja äkkiseltään sotkulta näyttävät tussityöt bussipysäkin seinässä. Muraalityö ei kuitenkaan itseisarvoisesti ole ”hyvää taidetta” siinä missä tussityöt olisivat ”huonoa taidetta”. Tottumaton silmä ei vain näe nyansseja ja niin helposti.
Onko katutaide edes aina taidetta? Tokkopa tekijöillä on aina ollut suuria taiteellisia ambitioita, vaan haluna on ollut jättää jälki tekijästään ja hänen ajatuksistaan – “minä olin täällä kerran”. Näitä helposti katoavia jälkiä on jätetty julkiseen tilaan jo tuhansien vuosien ajan ja ilman suurempia oraakkelinlahjoja voin ennustaa katutaiteelle rikasta ja monipuolista tulevaisuutta.
Kirjoittajasta: Petteri Parhi on oululainen kaupunkikulttuuri- ja yhdistysaktiivi, joka käynnisti Oulun katutaidehankkeen. Hän oli perustamassa katutaideyhdistys Oulun Katutaide ry:tä vuonna 2015. Yhdistyksen puheenjohtajana hän toimi vuosina 2015–2018.
Kuvat: Petteri Parhi ellei toisin mainita