Museoiden tehtävä on kehittynyt 2000-luvulla yhä enemmän vuorovaikutteiseksi ja keskustelevaksi toimijaksi aikalaistensa kanssa. Taidemuseot ovat olleet tässä tehtävässä erityisen aktiivisia ja pyrkineet tarkastelemaan omaa rooliaan suhteessa yleisöön ja yhteiskuntaan laaja-alaisesti oman toimintansa puitteissa. Taidemuseoilla on ollut halua toimia yhteiskunnallisena arvovaikuttajana, asiantuntijana ja toimijana tarjoamalla foorumin rohkeille taiteilijoille, erilaisille yleisöille ja poliittisille päättäjille käydä avointa vuoropuhelua neutraalilla ja avarakatseisella institutionalisoituneella maaperällä.
Vaikka instituutiot voivat monille vaikuttaa etäisiltä norsunluutorneilta, joissa virkapukuiset tärkeilijät pyörittelevät papereitaan byrokratian rattaiden suhinassa, niin todellisuudessa niiden merkitys on olennainen sosiaalisen järjestyksen sekä yhteistyön rakenteiden perustana. Instituutioiden tärkein tehtävä on luoda ja ylläpitää ihmisten yhteistoiminnan sääntöjä, jotta yhteiskunta voi toimia vakaasti ja arvopohjaisesti huolehtiakseen yhteisönsä jäsenistä. Erilaisten arvokonfliktien ja globaalien kriisien myötä taidemuseot ovat halunneet luoda yhteyksiä ja osallistua keskusteluun etsimällä tapoja kommunikoida tasavertaisesti ja -arvoisesti ajankohtaisista ilmiöistä yleisöjensä kanssa. Joskus tämä tarkoittaa myös vaikeiden asioiden esiin nostamista.
Perttu Saksa: Forever, 2005, Oulun taidemuseon kokoelma. Kuva: Mika Friman.
Kivun kuvat kokoelmissa
Lainsäädännössä taidemuseoita ja kulttuurihistoriallisia museoita ei erotella toisistaan ja tehtävänkuva on museolaissa samanlainen. Kuitenkin taidemuseoiden toimintaympäristö on erityinen ja yhtenä sen keskeisenä tehtävänä on mainittu luovan henkisen toiminnan aseman ja merkityksen edistäminen yhteiskunnassa ja yleisen hyvinvoinnin hyväksi. Aktiivisena taidekentän toimijana taidemuseot ovat yhtä lailla teatterin ja orkestereiden kaltaisia kulttuurilaitoksia kuin perinteisiä museoita, arkistoja ja kirjastoja. Taidemuseoille erityistä on se, että näyttelytoiminnallaan se vahvistaa ja vaikuttaa taidehistorian kirjoitukseen ja kaanoniin. Taidemuseon kokoelmilla, niiden tutkimisella ja dokumentoimisella on oma tärkeä roolinsa tässä yhtälössä yhteisönsä kollektiivisena muistina sekä ajankohtaisen tiedon välittäjänä.
Oulun taidemuseon kokoelmiin kuuluu lähes 5000 taideteosta. Kokoelmiin on hankittu teoksia taidemuseon perustamisesta eli vuodesta 1963 lähtien liittämällä, lahjoituksilla ja ostamalla taidetta kaupungin vuosittain myöntämällä vaihtelevalla määrärahalla. Osa taideteoksista sijoittuu julkisiin kaupunkitiloihin, puistoihin, aukioille tai rakennuksiin. Suurin osa teoksista on kuitenkin olosuhdevalvotuissa säilytystiloissa, ja tämän vuoksi säännölliset kokoelmanäyttelyt ovat tärkeä osa taidemuseoiden lakisääteistä toimintaa.
Yksi kokoelmanäyttelyiden tärkeä lähtökohta on teosten taustatietojen kartoitus ja dokumentointi. Yleensä tiedot kerätään haastattelemalla taiteilijaa tai edesmenneen tekijän kohdalla kirjallisista lähteistä. Taidemuseotyössä dokumentointi on keskeinen osa perustutkimustyötä, joka antaa kokoelmalle lisäarvoa taidehistoriallisessa jatkumossa sekä palvelee myös aikalaisyleisöä. Usein taiteilijat kertovat tarkkaan taideteoksen taustalla olevista ajatuksistaan, mutta antavat samalla katsojalle ja kokijalle vapauden tulkita teosta omista lähtökohdistaan. Lähestymistapoja on yhtä monta kuin taiteilijoita ja taiteen tarkastelijoita. Taiteen hienous onkin siinä, että samalla konkretisoidessaan ilmiöitä ja ilmaistessaan henkilökohtaisia tuntemuksia, se luo yleismaailmallisia näkökulmia ja herättää pohdintoja. Se peilaa yhteiskuntaa ja ihmismieltä sekä tuttuuden että vierauden kautta. ”Tuon minä tunnistan!”, ”Ai noinkin voi ajatella!” tai ”Olen täysin eri mieltä!”.
Kuva: Mika Friman.
Kipu-näyttelyn suunnittelu sai alkunsa vuonna 2021. Taustalla olivat suuriin siirtolaismääriin, koronaan ja ilmastohätään liittyvien kriisien yhteiskunnalliset väittelyt. Huoli lasten ja nuorten tulevaisuudesta tuli vastaan median otsikoissa päivästä toiseen. Samalla keskusteluissa nousi esiin myös syrjäytyneisyyden ja syrjäyttämisen kokemukset erilaisissa väestöryhmissä. Vuotta myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Kuolema, menetys, pelko ja suru tulivat yhä uudelleen osaksi ihmisten arkea. Samaan aikaan kulttuurialalla puhuttiin yhä enemmän resilienssistä eli selviytymiskyvystä ja kulttuurin merkityksestä hyvinvoinnin rakentajana.
Tiesin taidemuseon kokoelmissa olevan teoksia, jotka liittyivät näihin aihepiireihin. Niitä kartoittaessani huomasin, että teokset alkoivat nivoutua toisiinsa muodostaen erilaisia kertomuksia tai otteita elämästä. Osan kertomuksista olin kuullut, osan nähnyt, osan kokenut. Suurin osa niistä on tai on ollut totta joillekin. Teosten taustoja tarkastellessani mieleeni nousi kysymyksiä: Olenko turvassa? Olenko näkymätön? Olenko yksin? Olenko paha? Olenko terve? Olenko arvokas?
Kysymysten ympärille syntyi kokoelman taideteoksista kokonaisuuksia, joita voidaan tarkastella erilaisten kivuliaiden kokemusten näkökulmista henkilökohtaisella, jaetulla tai yleisellä tasolla. Niinpä näyttelyn tavoitteeksi muodostuikin tarjota ajatuksia ja kuvastoa, josta ihminen voi poimia avaimia käsitellä omia kivun kokemuksiaan, toivoa unohtamatta. Ympärillä vallitsevien kriisien herättämien tunteiden ja ajatusten pohjalta halusin johdatella näyttelyn kohti armoa, hoivaa ja toivoa. Halusin nostaa esiin humanismin keskeisen ajatuksen, jossa yhteiskunnan ja yhteisön vahvuus mitataan sillä, miten ne huolehtivat heikoimmassa asemassa olevista yksilöistään.
Kuva: Mika Friman.
Museokokoelmat sodankäynnin välineenä
Globalisoituva, väestön kantokyvyn ylittävä ja jatkuvaan talouskasvuun suuntautunut maailma on suurten haasteiden edessä ravinnon riittävyyden, sairauksien ja tautien leviämisen, köyhyyden lisääntymisen ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien konfliktien edessä. Darwinismin lainalaisuudet koettelevat yhteisöjä, kun ne taistelevat oman olemassaolonsa oikeuttamiseksi ja turvaamiseksi – kukin taho omista intresseistään. Joskus kyse on puhtaasti hengissä pysymisestä, joskus konfliktien taustalla on valtakysymykset.
Museoiden rooli tässä muuttuvassa maailmassa on avustaa ja ylläpitää ajallisesti kattavia, erilaisin säädöksin ja menetelmin jäsenneltyjä tietovarantoja ja kokoelmia. Tekoälyn ja erityisesti siihen liittyvien väärän tiedon uhkakuvien kumuloitumisen myötä museoiden akateemiseen asiantuntijatyöhön perustuva oikean tiedon tutkimus ja välittäminen ovat entistä tärkeämpiä apuvälineitä todellisuuden sekä kulttuurisen ja henkisen identiteetin vahvistajana. Yhteiskunta sirpaloituu ja monimutkaistuu ja tarve jatkuvaan uuden oppimiseen kasvaa.
Museotoiminnan ydin ja peruskallio on kokoelma. Se muodostaa tiedollisen avaruuden, jota on mahdollista tarkastella niin yksityisellä kuin yleisellä tasolla. Kokoelman laajan metadatan kartuttaminen aina teoksen materiaalisista syntylähtökohdista, taiteilijan syväluotaaviin ajatuksiin, teoksen provenienssiin tai keräilijän tavoitteisiin muodostavat laajan ja ainutlaatuisen tietopääoman, joka lopulta muovautuu globaaliksi kulttuuriperinnöksi. Museokokoelman kannalta on myös olennaista koulutuksen ja kokemuksen kautta syntynyt asiantuntijuus, jolla tietopääomaa kasvatetaan, kehitetään ja tallennetaan. Asiantuntemuksen merkitys korostuu erityisesti, kun tarkastellaan kokoelmien vaikuttavuutta yhteiskunnassa.
Sampo Kaikkonen: Vahvuus II, 2018, Oulun taidemuseon kokoelma. Teoskuva: Mika Friman.
Tämän vuoksi ei ole merkityksetöntä, että yhteiskunnallisten ja kansainvälisten konfliktien aikana museoissa on olemassa toimintasuunnitelmat ja -periaatteet museokokoelmien suojelemiseksi. Valtion taideaarteet ja sen omaleimaista kulttuuria ilmentävät esineet ovat aikojen saatossa olleet ansiokkaita sotasaaliita ja voitonmerkkejä hyökkääjille ja valloittajille. Kuuluisimpia esimerkkejä ovat Rooman valtakunnan, mongolien imperiumin sekä toisen maailmansodan kulttuuriryöstöt, joista moni taideteos ja arvoesine päätyi eri vaiheiden kautta keräilijöille tai jopa museoihin, joista niitä on aikojen kuluessa pyritty yhä useammin palauttamaan alkuperäisille omistajilleen.
Tuoreimpana tapauksena kulttuuriperinnön tuhoamisesta ovat Venäjän Ukrainassa laajasti tekemät kulttuuriesineistön ja taidemuseoiden kokoelmien ryöstöt ja tuhoamiset. Esimerkiksi Hersonin taidemuseon 14 000 kokoelmateoksesta arviolta 10 000 on päätynyt venäläisten ryöstösaaliiksi. Ukrainan kulttuuriministeriön mukaan lähes puoli miljoonaa taideteosta on varastettu maasta hyökkäyssodan alettua, joskin tarkkaa lukua jatkuvasti käynnissä olevien taistelujen tiimoissa lienee mahdotonta määritellä. Museoiden tuleekin olla tarkkana, jos havaitsee taidemarkkinoille ilmaantuneen väärin perustein hankittuja arvotaideteoksia tai kulttuuriesineistöä.
Toinen näkökulma taide-esineistön ja kulttuuriperinnön väärinkäytökseen on propaganda, jolloin esimerkiksi voidaan pyrkiä luomaan vaihtoehtoinen kertomus, jossa luotettavan oloisessa museokontekstissa kerrotaan konfliktinhakuisesti omiin tarkoitusperiin sopivaksi muotoiltua totuutta yleisen mielipiteen muokkaamiseksi. Lähdekriittisyys ja medialukutaito ovatkin museoiden henkilökunnan sekä asiakkaan kannalta tärkeitä taitoja. Taidemuseon näkökulmasta taiteilija tai kuraattori voi ottaa henkilökohtaisesti kantaa asioihin, mutta museon instituutiona tulee lähtökohtaisesti pyrkiä turvallisena tilana vuorovaikutukseen ja rauhallisten keskusteluyhteyksien luomiseen.
Argillander Minka, Yksisarvinen, 2004, Oulun taidemuseon kokoelma. Teoskuva: Mika Friman.
Olenko arvokas, olenko turvassa?
Vuodesta 2000 lähtien on 20.6. vietetty kansainvälistä YK:n pakolaispäivää. Maailmassa on yli 100 miljoonaa pakolaista, jotka ovat joutuneet lähtemään kodeistaan sotien, vainojen ja nälänhädän vuoksi. Nykyisin myös ilmaston muutokset voivat ajaa ihmisiä pakolaisiksi elinolosuhteiden sietämättömyyden takia. Arvioiden mukaan 40 % pakolaisista on alle 18-vuotiaita. Geneven pakolaisuussopimuksen mukaan pakolainen on henkilö, jolle on myönnetty kansainvälistä suojelua kotimaansa ulkopuolella. Ennen pakolaisuutta henkilö on turvapaikanhakija. Suomessa on maailmanlaajuisesti vain vähän pakolaisia, mutta Ukrainan sodan myötä vuoteen 2023 mennessä väliaikaista suojelua oli hakenut yli 50 000 sotaa paennutta henkilöä.
Kipu-näyttelyssä yhdeksi teemojen tarkastelun lähtökohdaksi sopii pakolaisuus. Turvapaikanhakijoilla tai pakolaisilla voi olla taustallaan pakenemisen aikaisia tai ylisukupolvisia traumoja. Turvattomuuden tunne, orvoksi tai yksin jääminen, juurettomuus, merkityksettömyyden tunne voivat syntyä elämän varrella erilaisten huonojen kokemusten tai ikävien kohtaamisten myötä. Tuleeko ihminen nähdyksi, kuulluksi tai ymmärretyksi vieraassa kulttuurissa ja maassa omana itsenään?
Leena Tuokkola: Pakolaiset, 2000, Oulun taidemuseon kokoelma. Teoskuva: Mika Friman.
Yrittäessään sopeutua ympäristöön ja opetellessaan uusia tapoja toimia ei yleensä välty erehdyksiltä ja virheiltä. Voiko ihminen luottaa siihen, että voi yrittää uudelleen ja joskus onnistua, jos aitoja kohtaamisia ei synny eikä vuorovaikutukseen ole mahdollisuuksia? Väärinymmärrettynä ihminen voi purkaa turhautumistaan vallitsevaan ympäröivään kulttuuriin sopimattomilla tavoilla ja joutua yhä syvemmälle epätoivon ja väheksynnän kokemisen kierteeseen. Parhaassa tapauksessa ihminen lopulta löytää paikkansa yhteiskunnassa siten, että kokee olevansa osa ympärillään olevaa laajempaa yhteisöä ja tulee kohdatuksi arvostettuna yksilönä. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin. Hyväksyntä, hoiva, armo ja toivo ovat ratkaisevassa asemassa hädänalaisten ihmisten kohtaamisessa ja luovat vakaata pohjaa myönteiselle kehitykselle yksilön ja yhteiskunnan osalta tulevaisuudessa.
Kokemukset ovat keskeinen osa myös taideteosten tarkastelua ja taidemuseovierailua. Taiteilijoille teoksen ja yleisön kohtaaminen voi olla tärkeä osa omaa taiteilijuuden kokemusta ja taiteilijaidentiteetin vahvistamista. Museo puolestaan on fyysinen ja yhteisöllinen kokemuksen mahdollistava tila. Museo voi olla paikka havaita ja ymmärtää elämää ja maailmaa uusilla tavoilla. Ilmiökeskeisessä tarkastelussa Kipu-näyttelyssä kysymyksiä esitetään minä-muodossa, jotta kokijalle ja katsojalle syntyisi henkilökohtainen suhde teemoihin ja hän löytäisi taiteesta toivoa ja ymmärrystä kokemuksilleen:
”Taide omakohtaisena kokemuksena on hyvinvointivaikutuksia aikaansaavan prosessin ydin. Se vaikuttaa mieleen ja kehoon. Taiteen tekeminen ja kokeminen antaa tilaa epäjärjestykselle ja luo mahdollisuuksia kohdata asioita ja ilmiöitä uudessa valossa.” (Oulun kaupungin Kulttuurihyvinvointisuunnitelma 2021–26)
Kirjoittaja Katariina Kemppainen on Oulun taidemuseon kokoelma-amanuenssi ja Kipu-näyttelyn kuraattori.
Lähteet:
Beley, Lez. Stolen Museum. Kherson. Katsottu 14.6.2024
ICOM, International Council of museums, Finland. Uusi museomääritelmä 2022. Katsottu 14.6.2024
Jyrkkiö & Liukkonen (toim.) Kokoelmalla on tekijänsä! Valtion taidemuseo. 2010.
Sirén, Vesa. Ryöstöt ja pommitukset tuhoavat Ukrainan kulttuuria. Helsingin sanomat. 27.11.2022 Katsottu 14.6.2024.
Kemppainen, Katariina. Kipu -näyttelyn avajaispuhe 9.2.2024.
Kulttuurihyvinvointisuunnitelma 2021-26. Oulun kaupunki. Katsottu 14.6.2024.
Pettersson, Susanna (toim.). Johdanto. Tulevaisuuden taidemuseo. Valtion taidemuseo. 2009
Pettersson, Susanna. Asiantuntemus kokoelmatyössä. Museon arvoinen kokoelma! Niemelä&Jyrkkiö (toim.) Valtion taidemuseo 2008.
Putinin ryöstöretki on Hitlerin puhalluksen uusinta. Aarteita voidaan kaupata Suomeenkin. Mtv3 uutiset. 22.3.2024. Katsottu 14.6.2024
Sata miljoonaa pakolaista. Globalis. Suomen YK-liitto. 28.5.2022. Katsottu 14.6.2024
Stewen, Riikka. Horisontissa museo. Tulevaisuuden taidemuseo. Pettersson.S. Valtion taidemuseo. 2009
Suomen Pakolaisapu. Sanasto. Katsottu 14.6.2024.