Mekkoon pääsee tutustumaan Oulun taidemuseossa Huomisen vaatekaappi -näyttelyssä, jossa on mukana yhteistyössä Aalto-yliopiston kanssa toteutettu osuus. Mekon kaksoiskappaleeseen voi tutustua 1. syyskuuta avautuvassa Aalto-yliopiston Designs for a Cooler Planet -näyttelyssä.
Vuonna 2019 oululaisen hotellin peruskorjauksessa tehtiin harvinainen löytö: parkkipaikan alta paljastui jäänteitä 1600-luvun tavarankuljetuslaivasta. Laiva nimettiin Hahtiperän hylyksi, Oulun ensimmäisen sataman mukaan.
Vuosia kestäneen konservointiurakan jälkeen jäljellä oli puunkappaleita, jotka uhkasivat päätyä jäteastiaan.
”Hylky oli säilynyt vain osittain, eikä kaikkea voinut säilyttää, vaikka jokainen pala dokumentoitiinkin. Se tuntui kurjalta ja aloin miettiä, miten puunkappaleista voisi olla vielä iloa”, kertoo Museoviraston meriarkeologi Minna Koivikko.
Unesco suosittelee, että vedenalainen arkeologinen kulttuuriperintö jätetään löytöpaikalleen. Hylyt voidaan kuitenkin nostaa ja konservoida perustelluista syistä. Hahtiperän hylky on vanhin Pohjois-Suomen laivalöytö. Kuva: Minna Koivikko / Museovirasto.
Väri suoraan hylystä
Aalto-yliopiston Bioinnovaatiokeskuksen koordinaattori Susanna Ahola kuuli ylijäämäpuusta ja sai joukon tutkijoita innostumaan.
Aallon tutkija Inge Schlapp-Hackl kollegoineen muokkasi Oulusta saapuneen, yli 300 vuotta vanhan puun tekstiilikuiduksi professori Michael Hummelin ohjauksessa.
Ensin tutkijat poistivat puusta epäpuhtauksia sisältäneen ulko-osan. Sitten sisäosa pilkottiin pieneksi ja prosessoitiin liukoselluksi, josta tehtiin kuitua Aallon yhdessä Helsingin yliopiston kanssa kehittämällä, ympäristöystävällisellä Ioncell®-menetelmällä.
Mekkojen pintaa korostaa puunsyiden ja digitaalisen kohinan inspiroima kuvio. Kuva: Esa Kapila / Aalto-yliopisto.
Ioncell®-kuidut tuntuvat silkkisiltä ja ovat puuvillaa vahvempia. Kuidun raaka-aineena voidaan käyttää puun lisäksi kierrätysmateriaaleja, kuten kierrätyspaperia ja -pahvia, tekstiilijätettä, tai vaikka olkea.
Valmis hylkylanka hohtaa himmeästi ja on väriltään kauniin ruskeaa.
Lankaa ei missään vaiheessa valkaistu ja värjätty, vaan väri on suoraan Hahtiperän hylystä, Schlapp-Hackl paljastaa.
”Hylystä tehdyssä sellussa oli todella vähän epäpuhtauksia ja sitä oli yllättävän helppo työstää. Tämä projekti osoitti, että Ioncell®-menetelmällä voidaan tehdä kuitua käytännössä mistä tahansa selluloosapohjaisesta materiaalista. Mahtavinta oli mukaan halunneiden kymmenien aaltolaisten into ja halu juhlistaa ainutlaatuista materiaalia.”
Upea projekti kokosi yhteen ison joukon aaltolaisia eri tutkimusryhmistä ja korkeakouluista, Inge Schlapp-Hackl kertoo. Kuva Anna Berg / Aalto-yliopisto.
Puun inspiroima
Aallon neulestudiossa lehtori Anna-Mari Leppisaari suunnitteli ja neuloi langasta kaksi identtistä mekkoa: yhden Oulun taidemuseolle ja toisen Aalto-yliopistolle. Mekkojen pintaa korostaa puunsyiden ja digitaalisen kohinan inspiroima kuvio. Leppisaari hyödynsi kuvion ja mekon suunnittelussa vanhemman yliopistonlehtorin Severi Uusitalon kokeellista, evolutiiviseen algoritmiin perustuvaa neuleensuunnitteluohjelmaa.
”Valmis ohjelma ei enää vaadi suurta laskentatehoa ja siten paljon energiaa, vaan esimerkiksi eri pintakuvioehdotukset syntyivät paikallisesti omalla koneellani. Kyse on yhteisluovuudesta, ei siitä, että tekoäly korvaisi suunnittelijan”, Leppisaari korostaa.
Leppisaari neuloi mekot Shima Seikin neulekoneella, saumattomasti yhtenä kolmiulotteisena kappaleena. Näin materiaalia ei mene lainkaan hukkaan.
”Jännitin, miten lanka käyttäytyisi teollisessa koneessa. Se olikin yllättävän vahvaa ja olen lopputulokseen hyvin tyytyväinen”, Leppisaari sanoo.
Anna-Mari Leppisaari neuloo mekkoa. Mekossa ei ole yhtään saumaa, ja se painaa noin 350 grammaa. Kuva Anna Berg / Aalto-yliopisto.
Mekon väri on suoraan Hahtiperän hylystä. Mekon suunnittelut Anna-Mari Leppisaari kertoo, että kestävyysajattelu on lisännyt kiinnostusta luonnonväreihin tekstiiliteollisuudessa. Kuva: Esa Kapila / Aalto-yliopisto.
Näkymätön perintö näkyväksi
Aalto sai Museovirastolta materiaalin muokkaukseen vapaat kädet. Ainoa toive oli, että lopputulos kunnioittaisi ainutlaatuista löytöä ja jatkaisi sen tarinaa.
”Vedenalainen kulttuuriperintö on usein näkymättömissä, mutta hylkymekko tuo sen osaksi ihmisten arkiympäristöä. Se on vähän kuin historian esipuhuja, modernilla tvistillä”, Minna Koivikko sanoo.
Aalto-yliopiston materiaalimuotoilun asiantuntija Pirjo Kääriäinen on kollegoineen tutkinut yli 15 vuotta erilaisten biomassojen käyttöä tekstiilikuitujen raaka-aineena.
”Me haluamme vähentää neitseellisten raaka-aineiden käyttöä ja luonnonvarojen tuhlausta. Laivanhylky on tietenkin poikkeustapaus mutta myös tarina, joka pysäyttää ja lisää materiaalien ymmärrystä ja arvostusta. Jos satoja vuosia vanhasta puusta voidaan tehdä jotain näin hienoa, miksi heitämme koko ajan pois kiertoon sopivia materiaaleja?”
Projekti kesti lähes kaksi vuotta ja siihen osallistui kymmeniä kemian, puunjalostuksen, tekstiilien ja muotoilun osaajia.
”Yhteistyö on Aallon vahvuus. Minusta on upeaa olla töissä yhteisössä, josta löytyy sekä teknistä osaamista että intoa tehdä vähän hullultakin kuulostavia juttuja”, Kääriäinen sanoo.
Oulun museon näyttelyyn museo- ja tiedekeskus Tiimaan tulee nähtäville 4 metriä pitkä ja noin metrin leveä osa hylkyä. Tiima avautuu syksyllä 2026 Myllytullissa. Kuva: Minna Koivikko / Museovirasto.
Hylyn matkan mekoksi mahdollistivat:
Michael Hummel, Inge Schlapp-Hackl, Susanna Ahola, Pirjo Kääriäinen, Lê Huy Quang, Suciati Krisnadewi, Bai Haoyu, Alexandra Hanhisalo, Nygren-Sundell Nicole, Collins Steven, Sami Rantasalo, Ylönen Timo, Seppo Jääskeläinen, Tapani Vuorinen, Lauri Rautkari, Hans Orassaari, Harri Koski, Anna-Mari Leppisaari, Severi Uusitalo, Minna Koivikko.
Teksti: Minna Hölttä / Aalto
Lisätiedot:
Pirjo Kääriäinen, Aalto-yliopisto
pirjo.kaariainen@aalto.fi
Minna Koivikko, Museovirasto
minna.koivikko@museovirasto.fi